Hiihtotekniikka: luisteluhiihto

Luisteluhiihdon kohdalla puhutaan usein vapaasta hiihtotavasta, mutta ilmaus on virheellinen. Kisoissa on vapaa hiihtotekniikka, eli saa hiihtää, kuten haluaa. Olen ollut huoltajana kisassa, jossa vapaan kisa on voitettu perinteisellä hiihtotavalla. Keli oli vähintäänkin haastava. Sama virheellinen ilmaisu häiritsee ehkä vielä enemmän uinnissa. Tosin vapaauinti on jo niin vakiintunut termi, että minun pieni protestini ei taida sitä muuttaa.

Luisteluhiihdon tekniikat vauhtijärjestyksessä ovat sauvoitta luistelu, kaksipotkuinen luistelu, yksipotkuinen luistelu ja perusluistelu. Kahdella keskimmäisellä tekniikalla on myös norjalaisten hiihtäjien mukaan annetut kutsumanimet.

Kaikille luisteluhiihdon tekniikoille olennaista on, että suksen pohja on pyrittävä pitämään mahdollisimman pitkään lunta vasten (eli suksi ei käänny liian aikaisin kantille) ja painopiste on suoraan liukuvan suksen päällä.

Sauvoitta luistelu on nopein tapa edetä hiihdossa. Sitä käytetään silloin, kun sauvoja ei ehdi enää työntää lumeen. Ilman sauvoja luistelu vaatii, että luisteluhiihdon jalkatekniikka on kunnossa. Lisäksi jalkatyö on kaikissa luisteluhiihdon tekniikoissa samanlaista, joten se on erinomainen luisteluhiihdon tekniikkaharjoitus. Luisteluhiihdon harjoittelu alkaa painonsiirrosta sukselta toiselle. Painonsiirron jälkeen suksella pyritään liukumaan mahdollisimman pitkään, kunnes suksi kääntyy kantille pitkää ja puristavaa potkua varten, jonka jälkeen paino siirtyy toiselle jalalle. Sauvoitta luistelu on loivan alamäen ja luistavan kelin tekniikka.

Mogren eli kaksipotkuinen luistelu on kuntoilijalle erinomainen tekniikka pitkiin retkihiihtoihin. Siinä sauvoitta luistelun potkuun lisätään tasatyöntöä muistuttava työntö joka toiselle potkulle (eli aina samalle jalalle). Työntö tulee ns. vanhalle liu'ulle, eli työntö lähtee, kun liukuva suksi on liukunut jo jonkin aikaa lumessa. Työnnön jälkeen tulee puristava potku ja painonsiirto toiselle jalalle, jolla pitäisi malttaa liukua myös pitkä liuku, kunnes paino siirtyy taas "työntävän" jalan puolelle.

Wassberg tai "wassu" eli yksipotkuinen luistelu muistuttaa edellistä, mutta wassussa työnnetään molemmille jaloille. Rytmitys ja työntö ovat samat kuin mogrenissa: ensin suksen liuku, työntö, potku, painon siirto, liuku, työntö, potku jne. Wassberg on erinomainen tekniikka harjoitella pitkää liukua molemmille puolille. Wassu on tasaisen ja loivan ylämäen tekniikka. Kilpahiihtäjiä arvostellaan sen mukaan, kuka nousee kisassa mäkeä pisimmälle wassuttamalla ennen vaihtoa kuokkaan.

Kuokka eli perusluistelu on kuntoilijan yleisin hiihtotapa, mutta omimmillaan se on ylämäessä. Edellisiin tekniikoihin verrattuna isoimmat erot ovat, että sauvatyöntö on toispuoleinen ja rytmitys on erilainen. Sauvoilla työnnetään vain toiselle puolelle. Liukuun lähtevä suksi ja sauvat iskeytyvät maahan samanaikaisesti. Sauvatyöntö tehdään kädet ja vartalo liukuvan suksen puolelle kääntyneinä. Molempien käsien kulma on sama, mutta liukuvan suksen puoleinen käsi jää ylemmäs, johtuen vartalon kierrosta. Ylävartalon liike muistuttaa kuokkimista. Vartalon kiertoa ei kannata kuitenkaan liioitella, vaan pitää mieluummin niin pienenä kuin mahdollista.

Kuokka ja mogren ovat toispuoleisia tekniikoita, joten jokaisella ihmisellä on niihin se parempi puoli, johon liike tuntuu sujuvan paremmin. Lihasepätasapainon välttämiseksi niitä kannattaa kuitenkin harjoitella hiihtämään molemmille puolille. Yleensä mogren sujuukin kohtuullisen helposti kummalle puolelle tahansa, koska sama liike tehdään wassbergissä molemmille puolille. "Väärän" puolen kuokka vaatii enemmän harjoitusta. Senkin voi oppia, kunhan ei luovuta, vaikka ei heti ala luonnistua. 

Lisäksi luisteluhiihdon yhdeksi tekniikaksi lasketaan vuoroluistelu eli ns. ankkatyyli. Hiihdon maailmancupissa sitä ei näe kuin Tour de Skin loppunousussa, jossa 3,7 kilometrin nousun keskijyrkkyys on 11,5 % ja maksimi 28 %. Vertailuksi esimerkiksi Tampereella Lukonmäestä Hervantaan nousevan tien jyrkkyys on 12 % ja se tuntuu jo jyrkältä. Kuntoilijalle vuoroluistelu on hyvä tekniikka jyrkissä ylämäissä, jos kuokalla ei enää tunnu pääsevän ylöspäin. Vuoroluistelu muistuttaa haarakäyntiä, mutta suksea pyritään liuttamaan ja työntö on liu'un takia pidempi.

Lisäksi maastohiihtoon kuuluu olennaisena osana myös alamäet. Laskuasentoa ja -rohkeutta voi treenata siinä, missä muitakin tekniikoita. Laskuissa tärkeintä on pitää paino molemmilla jaloilla, jalat pienessä koukussa ja vartalo rentona. Tällöin asento on mahdollisimman tasapainoinen, joten pieniin yllätyksiinkiin pystyy reagoimaan nopeasti. Jalat suorina ja kroppa jännittyneenä kaatuu varmasti. Laskun vauhtia voi säädellä laskuasennon korkeudella. Mitä alempana painopiste on, sitä pienempi on ilmanvastus ja kovempi vauhti. Jos vauhti alamäessä tuntuu liian kovalta, pitää aurata. Jos auraa molemmilla jaloilla, hypätkää pois perinteisen uralta, jotta latu pysyy kunnossa. Aurata voi myös vain toisella suksella siten, että toinen suksi kulkee latu-uraa pitkin, mutta pitäkää silloinkin huolta, että auraava suksi kulkee uran ulkopuolella.

Suomen ladun tekemä video luisteluhiihdosta:

Synnyinperheessäni on aina hiihdetty paljon. Iskä hiihtää teknisesti tosi hyvin ja paljon talvessa. Äiti taas hiihtelee paljon, mutta ei niin välitä tekniikasta. Aina välillä huomauttelemme iskän kanssa (kaikella rakkaudella) äitille, että luistelusuksilla voisi käyttää muutakin tekniikkaa kuin kuokkaa. Välillä äiti hermostui ja rupesi hiihtämään pelkästään perinteistä, kun silloin kuulemma tulee paljon vähemmän kuittailuja tekniikasta. Äiti kun valitti, että hän ei ymmärrä, miten luisteluhiihdon eri tekniikat eroavat toisistaan. Se olikin hauskannäköistä, kun yritimme iskän kanssa näyttää olohuoneen lattialla ilman suksia, millaista mogren on. :D

Kuten aiemmin mainitsin, voisin kertoa hiihtotekniikan pienen pienistä nyansseistakin loputtomiin, mutta johonkin täytyy vetää raja. Toivottavasti tämä avasi edes vähän, mitä mikäkin tarkoittaa. Varsinkin nuo videot ovat hyvin kuvaavia.